http://recipes.wikia.com/wiki/Namibian_Cuisine

_______________________
Kalle Kirstilä
Toimittaja – journalist

Voimasana Oy
Kauppiaskatu 3, 2 krs.
20100 Turku
Finland

voimasana
www.voimasana.com
Tel. +358-50-3452100

Kirjoittamani ja kollegani Robert Segerin kuvaama ruokakirja Pieni suuri kaali (WSOY) putkahtaa painokoneista lähipäivinä ja pitäisi olla kaupoissakin pikapuoliin, viimeistään viikon 39 aikana.

Olemme avanneet kirjalle myös omat sivut:  www.pienisuurikaali.fi

Hienon kesän ja lomailun jälkeen hommat ovat pyrähtäneet käyntiin. Kalenteri on ilmaantunut kaikenlaista askaretta ja projektia mukavasti. Mikä ihmeellisintä kerrankin lähtökiihdytys syksyyn tuntuu tapahtuneen hallitusti.

Elokuun alussa tehty viiden päivän juttumatka Liettuan rannikolle ja Kuurin kynnäkselle toimi pehmeänä laskuna sillä ruuhkaista kesäkaupunki Palangaa – ja paikallista kuolemaa halveksuvaa ajokulttuuria – lukuunottamatta tunnelma oli leppoisa vaikka ohjelmaa riittikin. Taas kerran tuli mieleen, että aina ei pidä lähteä (Itä)merta kauemmas kalaan. Siis noin vertauskuvallisesti, sillä kalastamaan ei ikävä kyllä ehditty, mukanaolleen kalastushullun kuvaajani Mika Huupposen pettymykseksi, mutta kalaa sentään savustettiin paikallisen kalastajan kanssa.

Lähialuematkailun teema saa ensi viikolla jatkoa kun olen menossa kertauskäynnille tutustumaan kulttuuripääkaupunki Tallinnan nousevaan ruokakulttuuriin – siitä myöhemmin tarkemmin ainakin Aina nälkä, koko ajan jano – ruokablogissani. Luvassa ainakin azeriravintolan sekä Tallinna menun ratsaus sekä Viron kulinaarisen instituutin perustajan, keittiömestari Dmitri Demjanovin   tapaaminen. Tallinnaan lähtee mukaan 22.9. julkaistavan Pieni suuri kaali (WSOY) -kirjan tekijätiimi Helsingin Glödiin keittiömestaroimaan jäävää Petteri Luotoa lukuunottamatta. Kevät ja osa kesää menikin juhannukseen saakka tiiviisti ruokakirjailijan sivuroolissa. Kirja lähti painoon pari viikkoa sitten ja olo on nyt saman aikaisesti helpottunut että kieltämättä kevyesti jännittynyt.

Myös muuta kuin ruokakulttuuria on tullut kulutettua ja Turun kulttuuripääkaupunkivuotta seurattua niin ammatillisesti kuin ihan muuten vaan: Kari Heiskasen Taistelu todisti eilen ettei spektaakkelin tarvitse kumista tyhjyyttään, pienistä puutteistaan huolimatta homma onnistui kiertämään kaikki odotetut karikot. Ja yleisöäkin oli lähes 4000 katsojan verran – ei hullummin! Haastattelin ohjaajaa Kauppalehteen viime viikolla, mutta puuttuvat palaset loksahtivat itsellekin paikalleen vasta stadionin lehtereiden pimenevässä illassa. Vielä ehtii, seuraavat ja samalla ainoat esitykset tulevana perjantaina ja lauantaina.

Tästä jatketaan, kaaliasioita voi muuten seurailla myös kirjamme pikapuoliin ”virallisesti” avautuvilla sivuilla, joille on luvassa muun muassa kaikenlaista pientä ekstraa ja kilpaluja: www.pienisuurikaali.fi

Alkuvuosi on käynnistynyt hämmentävän kiireisesti, mutta toisaalta hyvällä meiningillä, sen verran mielenkiintoisten asioiden kanssa olen saanut tehdä töitä. Muutamaan kuukauteen on mahtunut poikkuksellisen paljon ruokaan ja ravintoloihin liittyvää jutuntekoa ja hanketta perinteisistä ravintolakritiikeistä asiakaslehti- ja viinimatkajuttuihin. Laajempana ja kutkuttavimpana hommana olen koko alkuvuoden tehnyt töitä tulevan ruokakirjan parissa.
“Pieni suuri kaali” -työnimellä tekeillä olevan pellolta pöytään -ruokakirjan julkaisee syksyllä WSOY. Kirjaa on ollut ilo tehdä loistavista persoonista koostuvan työryhmän kanssa: Kirjan kuvista vastaa kuvaaja Robert Seger. Herkullisesta ulkoasun luo monia ruokakirjoja tehnyt Pekka Oikarinen Moodsista, josta mukana luomisprosessissa on myös Kim Degenhardt, suomenmestaruustason pallogrillaaja ja idearikas ruokapersoona parhaasta päästä.
Ja minä siis väsään kirjaan tekstit sekä pääosan reseptiikasta Petteri Luodon kanssa kimpassa. World Expon Suomen paviljongin edustuskeittiötä viime vuonna vetänyt Shanghaissa vetänyt ja parhaillaan Maikkarin aamussakin keittävä Petu tulee raudanlujana ammattilaisena myös tekemään kirjan ruuat. Minä puolestani olen lupautunut mukaan kuorimaan porkkanoita, pilkkomaan kaalia ja ottamaan mestarista oppia.

Ensimmäiset ruokakuvaukset tehdään jo lähiviikkoina, joten lähiaikoina olen kaiken muun ohella istuskellut kotikeittiössä noin 1,5 metrin keitokirjapinon takana ja keitellyt kaaliruokia keskellä yötä!

On aika laittaa vuosi 2010 pakettiin ja rusetti päälle.

Monenmoisessa hienossa hommassa oli taas ilo hämmentää mukana. Lukemattomia upeita ihmisiä tuli tavattua matkan varrella. Monta suunnitelmaa jäi toteuttamattakin ja mieleen muhimaan, ja niin  pitääkin. Mikä hienointa, uusi vuosi näytää tuovan tullessaan Voimasanalle lisää mielenkiintoisia asiakkaita ja uudenlaisia projekteja, joiden pariin päästään heti vuoden vaihduttua.

Ei muuta kuin takki auki ja avoimin mielin kohti tuulta, tästä on mukava jatkaa

Kiitos kaikille asiakkaille ja mukana olleille ammattilaisille vuodesta 2010, työmaalla tavataan!

Kalle

Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Sanonta on tullut vuosien varrella monta kertaa mieleen Suomen journalistiliiton Journalisti-lehteä lukiessa. Toimittaja-yrittäjän näkökulmasta ammattiliiton jäsenmaksuista kustannettavassa lehdessä on harmillisen vähän ei-työsuhteista alan ammattilaista koskettavaa luettavaa. Suomen journalistiliitossa on kuitenkin lähemmäs pari tuhatta freelancer-jäsentä, reippaasti yli 10 prosenttia koko jäsenkunnasta. Journalisti lehdessä ja Suomen journalistiliitossa tähän tosiasiaan reagoidaan usein lähinnä ongelmana, mikä ei kaltaiseni freelancer-yrittäjän liittoon kuulumisen mielekkyyttä ylennä.

Kun freelancer-toimittajien työtä lehdessä käsitellään, ei sitä aina oikein tunnista omaa todellisuuttaan vastaavaksi. Kuten nyt Journalistin numerossa 18/2011, jonka jutussa ”Kulissit kunnossa” käsiteltiin näennäisen monitahoisesti asiakaslehtiä. Juttu vahvistaa vuosien varrella muodostuneen käsitykseni siitä, että asiakaslehdet, monen muun asian ohella, tuntuvat olevan lähinnä uhka ja ongelma journalismi-määritelmänsä kivitauluun kaivertaneelle ja ilman näköaloja pysähtyneisyyden yössä rämpivälle liitolle, jonka jäsenistä tosiasiassa suuri osa on muita kuin journalisteja.

Pekka Vehviläisen jutussa vanhat ennakkoluulot pidetään pääosin voimissaan. Tarjolla on myös melkoisen latteata maalailua kuten: ”Asiakaslehden iloisen julkisivun takana on paljon työtä, taitoa ja tuskaa.”

Jutussa alan ammattilaiset esiintyvät kaikki nimettominä. Näin myös haastateltu free-toimittaja, joka tuntuu kokevan työskentelyn asiakaslehtien kanssa hieman vastenmieliseksi, ainakin hän sanoo joutuvansa laittamaan näitä töitä tehdessään ”asiakaslehtilasit päähän”. Mitä tämä sitten ikinä tarkoittakaan.

Asiakaslehtialan realiteettien näkeminen muusta media-alasta erillisinä, jonkinlaisena poikkeuksena on lähinnä hellyttävää naiiviutta, mutta myös hivenen pelottavaa näköalattomuutta, kun se tulee monen silmissä koko alan ammattilaisia edustavan lehden suusta. Kun Journalisti-lehdessä käsitellään journalismia sisäänrakennettuna tuntuu olevan ajatus uutis- ja asiajournalismista, ”kolmannesta valtionmahdista”, joka paljastaa maailman vääryydet. Tärkeitä tehtäviä toki, mutta suuri osa lehden lukijoista ja liiton jäsenistä tuottaa kuitenkin päivittäin mediasisältöjä, jotka eivät journalismin määritelmää täytä. Sitä ei tarvitsisi välttämättä nähdä ongelmana, mutta tilanteen myöntäminen selkeyttäisi asioita.

Markkinavoimat ovat alaan  sisään rakentuneet, mutta tuskinpa saamme lukea Journalistista juttua eksotisoidaan uutistyö asiakaslehtityön tavoin. Myös uutistoimituksen ”ongelmattoman julkisivun” takana on luultavasti ”paljon työtä, taitoa ja tuskaa.”  Tiedä vaikka laitettaisiin jopa ”uutistoimittajalasit päähän” töihin mennessä.

Vehviläisen jutun mukaan asiakaslehdissä ”maailma näyttäytyy ongelmattomana”. Journalisti-lehdessä sen sijaan maailma tuntuu näyttäytyvän suurena ongelmana, ja väärässä ovat aina ne muut. Kymmenet suuret ja pienet kustantajat ja viestintätoimistot tarjoavat vuosittain merkittävän määrän töitä alihankkijoinaan toimiville freelancer-toimittajille, se jutussakin sentään tuodaan esille.

Oma kokemukseni 15 vuoden tekstin sekatyöläisenä on, että kymmenet asiakaslehdet ja niitä tuottavat yritykset, joille olen työskennellyt ovat keskimäärin antaneet alan parhaimmat mahdollisuudet tehdä laadukasta työtä, järkevin resurssein ja ammattitaitoisten tuottajien kanssa yhteistyössä. Hyvän kohtelun vastapainoksi asiakaslehdissä osataan vaatia alihannkijalta tarkkuutta ja osaamista, ja niin sen pitää ollakin.

Tätä kirjoittaessani on ehtinyt jo ilmestyä uusi Journalisti (monen muun ammattiyhdistyslehden tavoin se ilmestyy liian usein viestinnäntarpeeseen nähden). 100 sanaa -palstajutussa Turun ylioppilaslehden päätoimittaja ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja anelee kuukausipalkkaisia töitä koko ammattikunnalle.  Terveisiä vaan sinne Rehtoripellonkadulle, työsuhteisuuden huikea status ei kiinnosta, enkä ole ainoa. Yrittäminen on Suomessa varsin epäsuosittu laji, mutta ihan niin ei sentään ole, että ”joka friikku kärkkyy vakipaikkaa.” Asiaa on ihan tutkittukin ja selvä vähemmistö freelancer-toimittajista haluaisi siirtyä työsuhteiseksi.

Anna-Elina Matilaisen mielestä ei ole kuitenkaan kivaa kun ”lehtimaailmassa yhä suurempi osa kirjoittamisesta teetetään alihankkijoilla”. Minusta se taas on vallan mukavaa ja järkeenkäypääkin.

Matilaisen mukaan on myös ”kohtuutonta” odottaa alihankkijoilta ideoita lehden sisällön kehitämiseen, koska freelancerin kunnianhimo rajoittuu omaan tekstiin. Miksi ihmeessä muka rajoittuisi? Miksi toimittajan pitäisi myydä omaa osaaamistaan vain juttujen kirjoittajana? Ideat, konseptit, editointi, esitelmöinti, opetus ja vaikka hutaisten tehty 100 sanan besserwisserismi, kaikki toimittajan osaaminen voi minun mielestä olla ihan hyvin kaupan, eikä se ole mitenkään kohtuutonta jos vain jotakuta kiinnostaa osaamisesta maksaa säädyllisesti niin ettei alihankinnan teettämisen motiivi ole vain kustannussäästö verrattuna palkkatyövoiman käyttöön.

Ehkä toimittajilla, ainakin meillä freelancereilla, pitäisi olla perinteisen ammattiyhdistyslehden ohella asiakaslehti. Nyt  ammattikunnan sisäiseksi tarkoitettu lehti vastaa paljolti myös alan ulkoisesta viestinnästä. Ja vaikkapa ostavalle asiakkaalle näyttäytyvä kuva ei ole omiaan luomaan positiivista mielikuvaa jäsenkunnasta erikoisosaajina, joiden osaamisesta ollaan valmiita maksamaan kelvollinen hinta.

Mikä muu ammattikunta on hoitanut oman julkisen kuvansa yhtä huonosti kuin toimittajat?

Ei tule mieleen minullekaan, mutta suutarin lapsellahan ei ole kenkiä.

Olin tänään Tokiossa. Oppaanani minulla oli ranskalaisargentiinalainen elokuvaohjaaja ja eksentrikko Gaspar Noé. 140-minuuttisen retken nimi oli Enter the Void. Lounaan jälkeen alkanut retki vei Tokion pimeälle puolelle, houreiseen neonloisteeseen. Näkökulmakin oli hieman epätavallinen, ihan konkreettisesti, suurimman osan aikaa nimittäin leijailimme oppaan kanssa ilmassa ja kuljimme läpi rakennusten seinien, olimme nimittäin aineettomia ja kuolleita.

Noen elokuvanteko on kauempana viihteestä kuin yhdenkään muun nykyohjaajan, joka ylipäätään saa elokuvansa maailmanlaajuisesti teatterilevitykseen. Varteenotettavaa kilpailijaa ei tule mieleen. Olen pitänyt hänen aiempia pitkiä elokuviaan (niitä on vain kaksi, Yksin kaikkia vastaan (1998) sekä Irreversible – Syntiset (2002) mestariteoksina.

Noén elokuvat ovat pohdituttaneet pitkään, niitä on ollut vaikea sulattaa, ne ovat ahdistaneetkin. Silti ne ovat omalla tavallaan kauniita ja koskettavia. Juuri sellaisena elokuvani haluan.Kaikkine ristiriitaisuuksineen hänen elokuviaan tuntuu turhauttavalta edes yrittää tyhjentävästi ymmärtää, mutta yksi on selvää, Noé haluaa aikaansaada katsojassa reaktion joka on miltei fyysinen.

Enter the Void oli itselleni kuitenkin pettymys, nimenomaan sisällöllisesti. Ja millään muullahan ei ole loppujen lopuksi väliä. Näin ollen elokuvan visuaalinen kekseliäisyys ja jopa avantgardistisuus sekä aiemmissakin elokuvissa esitelty rikottu mutta sujuva kerronta valuvat pääosin viemäriin kuten elokuvan päähenkilön elämä sen alussa.

Hassua kyllä näin elokuvan kokonaisuudessaan vasta nyt vaikka haastattelin ohjaajaa Tukholman Grand-hotellissa jo noin vuosi sitten kun Enter the Void oli mukana Tukholman elokuvajuhlilla. Rankan maineen hankkinut ohjaaja vaikutti sviitin sohvalla lähinnä ujolta, mutta ennen kaikkea älykkäältä ja tolkun mieheltä.Aikataulusyistä en kuitenkaan kyennyt tuolloin näkemään elokuvaa kokonaisuudessaan haastattelusta huolimatta. Tukkholmassa esitetty versio oli sitä paitsi ilmeisesti joiltakin osin Suomessa nyt esitettävästä leikkauksesta poikkeava. Siitä puuttui myös alun vaikuttava alkutekstisekvenssi, joka ei ollut tuolloin vielä valmistunut.

Missasin elokuvan kertaalleen jo aiemmin, kevään 2009 Cannesin elokuvajuhlilla, jossa pelkästään Noén skandaalinkäryinen nimi saa aikaan tolkuttoman jonon pressinäytöksiin vaikka ne olisivat kello kahdeksalta aamulla.

En ole muuten koskaan fyysisesti käynyt Tokiossa, tai edes Japanissa. Jostain syystä se roikkui vuosikausia oman seuraavat kohteet -listani häntäpaikoilla. Edelliskeväinen visiitti Etelä-Korean Souliin oli kuitenkin niin innostava, että Tokio on kuumottanut siitä lähtien. Kaupunkeja kun kuulee aika usein verrattavan toisiinsa. No varsinainen matkailumainoshan Tokiolle elokuva ei taida kyllä olla. Monen mielestä varmasti päinvastoin. Omia matkahalujani Noén Tokio-trippi ei kuitenkaan vienyt.

Hola amigos! Tämä on Voimasana Oy:n ja Kalle Kirstilän blogi. Hyppää kyytiin!

Luvassa on tietoa Voimasana Oyn tekemisistä sekä pohdintaa maailman polttavimmista aiheista.